”Koti on vanhuksen paras paikka”, lukee vaalilehdessämme, ja samoilla linjoilla taitavat olla kaikki muutkin puolueet. Totta tiettyyn pisteeseen saakka eli kannattaa tukea vanhusten mahdollisuuksia asua omassa kodissaan omaishoidontuen, kotihoidon ja muiden tukimuotojen keinoin, kun heidän fyysinen tai psyykkinen kuntonsa sen vain sallii.
Eilen illanviettomme ystävien kanssa muutti muotoaan, kun kaksi meistä lähti etsimään tunteja kadoksissa ollutta 90-vuotiasta. Katoaminen selvisi vasta illan pimeässä, sillä vanhus on virallisesti täysjärkisten kirjoissa, yksinasuva eikä tule toimeen lähimpien naapuriensa kanssa – niiden, jotka ymmärtävät, että hän alkaa olla dementoitunut. Hän oli sopinut menevänsä kävellen saunomaan tuttavansa luokse 1,5 kilometrin päähän ja sopinut soittavansa omaisensa kyyditsemään hänet takaisin. Tuntien päästä tuttava soitti omaiselle, ettei vanhus ole koskaan tullutkaan hänen luokseen. Niin alkoi etsintä.
Tutkimme ensin varmuuden vuoksi vanhuksen asuintalon: kaikki ihmisen mahtuvat kolot sängyn alustaa, kylmiötä, komeroita ja kellaria myöten. Ei jälkeäkään. Poliisi on jo hälytetty aikaa sitten mutta tänne maalle ei tulla hetkessä. Viimeinen näköhavainto vanhuksesta puoli neljän aikaan karvahattuun, takkiin ja kävelykenkiin pukeutuneena, kassi kainalossaan. Mietimme strategiaa, selvitetään poliisikoiran saatavuutta, ystäväjoukosta liikenee seitsemän etsijää, kun yksi jää koko joukon lapsia vahtimaan. Poliisit saapuvat, samat asiat käydään läpi heidän kanssaan. Lähdemme ystäväni kanssa hakemaan lisää vaatetta ja muita auttamaan. Kauhistuttaa tehtävän mahdottomuus: ilta on jo kylmä ja pimeä, lähimetsä todella vaikeakulkuinen mäkineen ja suppineen.
Autolle pihan poikki kävellessämme kuuluu kaukaa huuto: ”auttakaa”. Lähdemme juoksemaan pellon poikki metsän laitaan, matka tuntuu pitkältä ja kunto huonolta, savinen maa liukuu saappaiden alla. Poliisi tulee hetken päästä perässämme. Tarpeeksi lähelle päästyämme näemme vanhuksen metsän laidassa ojan toisella puolella seisomassa. Karvahattu on kadonnut, samoin toinen lapanen. Vanhus hymyilee lapsen tavoin eikä huudoistaan huolimatta ole edes hädissään. Hänen kätensä ovat lämpimät, kuusi tuntia kadoksissa olleen.
Häntä kotiin kävelyttäessämme jututamme häntä, poliisi, ystäväni ja minä. Vanhus kertoo olevansa saunasta tulossa eikä muistanut ottaa taskulamppua mukaan. ’Eihän hänellä mitään hätää ollut, hän tiesi, että tie on tuolla.’ Vaatteissa on runsaasti neulasia emmekä voi kuin arvailla, missä kaikkialla hän on kuusi tuntia harhaillut, siitäkin ajasta puolet pimeässä. Kotiin päästyään hän touhottaa edestakaisin ja kiukuttelee kuin pikkulapsi, kun häntä yritetään neuvoa tai auttaa.
Me palasimme kotiin, jotta ystävätkin pääsivät lapsineen omiin koteihinsa. Poliisi selvitti asiaa vielä pitkään kahden omaisen läsnä ollessa. Vanhus kertoi mm. nähneensä linnan valoja, ’sen linnan, jossa häntä pidettiin vankina’. Poliisi painotti hänelle, että metsään ei saa enää mennä yksin. Mutta mitä kävikään tänään? Iltapäivällä vanhuksen nähtiin taas lähtevän kotoa kävelemään, ja metsään tietysti, no sinne saunaan, minne hän eilen oli menossa. Tällä kertaa hänet saatiin kotiin ilman tuntikausien harhailuja, mutta mitä vielä ehtii tapahtua ennen huomista aiemmin sovittua lääkäriaikaa?
Minä tiedän, että oma viikkoni alkaa huomenna puhelinsoitoilla kunnan eri viranomaisille, sillä jotain on tehtävä välittömästi. Tämä vanhus ei selviä kotonaan, koska hän ei ymmärrä, ettei hän enää ymmärrä eikä osaa edes kulkea lähiympäristössään. Hän on saavuttanut sen tilanteen, että koti ei ole hänelle paras paikka.
Kummallisia kiemuroita 