Avainsana-arkisto: vaistovanhemmuus

Mikään ei ole niin tärkeää kuin vauvanhoito?

Pullataikinani leviää enkä osaa vastata ei, vaikkei edes kysyttäisikään. Toisin sanoen olen taas sortunut uuteen bloginpitoon. Siis rinnakkaisblogi Kunnallisille kiemuroille – nyt Hämeen Sanomien vastikään avatussa blogipalvelussa.

Iisakin muutaman päivän takainen etukäteispaljastuskolumni kommentteineen kirvoitti itsenikin kommentoimaan ja sitten vielä jatkamaan omana kirjoituksenaan aiheesta lapset, joka sattumoisin on neljän lapsen kotiäidille tälläkin hetkellä melko ajankohtainen. Kun HäSa:n uutispäällikkökin vielä innostui lohkaisemaan, että ”mikään ei ole niin tärkeää kuin vauvanhoito”, minun oli pakko tarttua näppäimistöön.

Uutispäällikkö Virtanen osui villakoiran ytimeen lohkaisullaan. Mikään ei todellakaan ole niin tärkeää kuin vauvanhoito, jos ajattelemme sillä sitä, millaisen pohjan tarjoamme lastemme kasvulle ja kehitykselle. Tärkeää ei ole siloitella lapsen tietä curling-vanhempien tavoin. Olennaista ei ole myöskään tarjota ohjattua virikettä a, b ja c ja hankkia lelukuvaston aarteita x, y ja z. Kuten vielä melko tuoreen isän kolumnin raakaversiostakin tarkemmin tutkien löytää, tärkeää on antaa lämpöä ja ymmärrystä.

Entisajan lastenhoitotavoissa on ollut paljon hyvää. Lapsi oli perheen keskiössä, mukana arjen askareissa, ja siten vanhempiensa, sisarustensa ja laajemmankin perheyhteyden piirissä. Lapsi ei ollut perheen keskipisteenä, kuten monelle esikoiselle tai ainokaiselle voi nykypäivänä käydä. Hän oppi normaalin kanssakäymisen muiden ihmisten kanssa, oppi jakamaan, sosiaalistui.

Huonoakin oli. Annettiin vauvan huutaa ”että ne keuhkot vahvistuvat”. Ei otettu syliin itkevää pientä, ettei lapsesta tulisi hemmoteltua. Imetettiin neljän tunnin välein ja oletettiin, että nälkä on kellon mukaan silloin ja silloin mutta ei siinä välillä. Kyseltiin ”Onkos kiltti vauva, nukkuuko yönsä?” sillä tuhmaahan se oli, jos yöllä heräsi ja varsinkin jos yöllä tuli nälkä.

Nykyajan neuvoloissa puhutaan paljon varhaisesta vuorovaikutuksesta. Lapsen ja vanhemman välinen kiintymyssuhde alkaa muodostua jo ennen syntymää. Aina lapsi ei tunnu rakkaalta eikä omalta heti synnytyksen jälkeen mutta rakkaus kasvaa hiljalleen. Vanhemman on tärkeää opetella kuuntelemaan oman lapsensa viestejä – kommunikointi kun muuttuu sanalliseksi vasta pitkän ajan päästä. Hyssyttely ja lepertely ei ole vanhemmalta väärää eikä tyhmää toimintaa vaan se auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa. Puhutaan myös vaistovanhemmuudesta tai kiintymysvanhemmuudesta. Tämähän on maalaisjärjen käyttöä – asettumista toisen asemaan.

Rakkautta ei voi antaa liikaa. Sylitellä ei voi liikaa. Pieni ja isompikin lapsi tarvitsee vanhemman läheisyyttä, ei hänelle ole suurta merkitystä rakkauden sanoilla vaan teoilla. On pienempitarpeisia lapsia ja on suuritarpeisia lapsia: yksi vauva nukkuu paremmin omassa kopassaan oli sitten päivä tai yö mutta toinen haluaa olla sylissä, kantoliinassa, äidin tai isän kainalossa vuorokauden ajasta riippumatta. Aina ei vanhempana tajua, mikä lapsella on vikana, sillä lapset ovat erilaisia ja tilanteet vaihtelevat. Silloin täytyy vain yrittää parhaansa, kuunnella, tarjota syliä ja rakkautta.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla varhaisesta vuorovaikutuksesta ja paljon muuta, mm. tukea, kun omat voimat tai taidot loppuvat. Vaistovanhemmuudesta (attachment parenting) kirjallisuuskatsaus Babyidean sivuilla.

Mainokset